Viidakon lait sekä ensimmäinen pyöräily.

Tässä taannoin tuli vastaani kadulla nainen jolla oli pieni tytär mukana. Tytöllä oli pieni pyörä joka oli ihan selvästi vasta hankittu tytölle ja nyt hän opetteli sillä ajamaan äidin valvovien silmien alla.

 Kasvoin maalla 70-luvulla, ja siellä päti viidakon lait. Niinkuin tapana oli sanoa siihen aikaan. Kaikkea ei ollut saatavilla valmiina, vaan piti pärjätä sillä mitä oli. Kun päätin opetella ajamaan pyörällä ilman apupyöriä, lastenpyörää ei tietenkään ollut. Eikä kukaan valvonut pyörällä opettelua. Isä piti kiinni tarakasta eikä aina sieltäkään. Pyörän kyytiin noustiin rappusilta. Ratkaisu löytyi miesten valtavasta pyörästä, johon pujottauduin tangon välistä kuin pieni seikkailija.

Pyörä tuntui jättiläiseltä. Polkimet olivat kaukana, ohjaustanko korkealla ja koko laite enemmän kuin vähän pelottava. Taisin olla 8 vuoden vanha. Intoa oli enemmän kuin osaamista. vaikka väline ei ollutkaan minulle tarkoitettu. Hetken pysyin pystyssä, tuuli tuntui kasvoilla ja maailma avautui aivan uudella tavalla. Mutta sitten vauhti vei, ja lopputulos oli suoraan pajupensaaseen silmät kiinni.

Siinä minä olin: naarmuilla, vähän hämmentyneenä, mutta ennen kaikkea nauraen. Olin ylpeä, sillä olin ajanut ensimmäisen kerran pyörällä. Maalla ei ollut helppoja reittejä eikä sopivia pyöriä, mutta juuri siksi oppi pärjäämään – ja jokainen kaatuminen teki seuraavasta yrityksestä vahvemman. Näin se vain meni. Jo seuraavalla yrittämällä olin edellistä yritystä vahvempi. Pyörä oli vähän samantyylinen kuin allaoleva kuva, jonka otin museossa käydessäni. Tanko vain puuttui. 

70-luvun “viidakon lait” opettivat, että elämä ei aina tarjoa helppoja reittejä – ja juuri siksi oppi sitkeyttä.

Tuula Huovisen valokuva arkisto.