Kuva T.H arkisto

                                                   Kevään odotusta jo ilmassa

 Lapsena olin väsymätön hiihtäjä. Talvi ei ollut minulle vain vuodenaika, vaan kokonainen maailma, joka avautui heti, kun laitoin sukset jalkaan. Hiihdin joka päivä, säällä kuin säällä. Pakkasen kirpeys poskilla, lumen narskunta suksen alla ja metsän hiljainen hengitys ympärillä – ne olivat minun valtakuntani. Lapsena ei laskettu kilometrejä, vain hetkiä.

Isä tapasi tervata suksenpohjat aina syksyisin, ennen kuin lumi ehti maahan. Se oli oma pieni rituaali: vanha puuvaja, tervaämpärin tuoksu ja isän keskittynyt ilme, kun hän siveli tumman kiiltävää kerrosta suksenpohjiin. Minä seisoin vieressä ja katselin, miten terva imeytyi puuhun ja tiesin, että se lupasi tulevaa talvea. Se oli kuin talven ensimmäinen merkki, joka saapui jo ennen lunta.

Ensimmäisellä hiihtokerralla terva tuoksui aina voimakkaimmin. Kun työnsin suksilla itseni liikkeelle, tervan tuoksu nousi ilmaan ja sekoittui pakkasen raikkauteen.

Mutta kaikkein rakkaimpia olivat kevättalven päivät. Ne hetket, jolloin aurinko nousi korkeammalle ja sen valo oli – kirkkaampaa, lämpimämpää, ja kuin lupaus kesän tulosta. Hanget alkoivat kantaa, ja niiden pinta kimalteli kuin joku olisi ripotellut siihen sokeria. Silloin tiesin, että oli lähdettävä ulos, vaikka en olisi vielä ehtinyt syödä edes aamiaistakaan. Kevät veti minua puoleensa kuin näkymätön voima.

Ja ennenkaikkea se tuoksu. Se oli jotakin, mitä en ole enää vuosikymmeniin haistanut keväällä, vaikka olen yrittänyt. Se ei ollut vain lumen tai auringon tuoksu. Siinä oli jotakin kosteaa, jotakin sellaista selittämätöntä, joka kertoi, että maa heräsi lumen alta. Se oli kevään ensimmäinen henkäys, joka kulki ilmassa niin kevyenä, että sen huomasi vain, jos pysähtyi ja hengitti syvään. Lapsena pysähdyin usein – en siksi, että olisin ollut väsynyt, vaan siksi, että halusin tuntea sen tuoksun uudelleen ja uudelleen.

Ehkä siksi muistan nuo päivät niin kirkkaasti. Olen syntynyt keväällä, ja joskus tuntuu, että kevät puhui minulle silloin aivan omalla kielellään. Se kertoi, että valo voittaa aina pimeyden, että lumi väistyy ja että jokainen uusi päivä tuo mukanaan jotakin hyvää. Lapsena uskoin siihen ilman epäilyksiä.

Kun hiihdin keväthangilla, tunsin olevani osa jotakin suurempaa. Aurinko lämmitti selkääni, lumi kantoi kuin lupaus, ja ilma oli täynnä sitä erityistä tuoksua, joka kuuluu vain lapsuuden keväisiin. En tiennyt silloin, että muistaisin sen vielä aikuisenakin – ja kaipaisin sitä.

Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, tuo tuoksu elää vain muistoissani. Mutta kun kirjoitan siitä, tunnen sen melkein. Melkein kuin aurinko osuisi taas kasvoihin ja hanki kimmeltäisi edessäni. Melkein kuin olisin taas se lapsi, joka hiihti kevääseen ilman kiirettä, ilman huolia, vain ilo sydämessä.