Kuva T.H kuva arkisto

                                                             Pakkastalven tarina

Talvi on tänä vuonna tullut toden teolla. Aamut ovat olleet niin kirpeitä, että jo ulko-oven avaaminen tuntuu jo pieneltä rohkeusteolta. Kun astun pihalle ja hengitys muuttuu valkoiseksi huuruksi, mieleen nousevat väistämättä lapsuuden talvet Pohjois-Pohjanmaalla – ne, jolloin pakkanen ei ollut vain säätila, vaan kokonainen maailma.

Lapsuudenkotimme oli 1900-luvun alussa rakennettu talo, jykevä mutta vetoisa, sellainen jossa menneiden aikojen henki tuntui jokaisessa hirressä. Talvisin iso pirtti oli kodin sydän, mutta sen lämpö ei pysynyt yllä itsestään. Joka aamu piti sytyttää tuli uuniin, ja usein vielä illallakin lisätä puita, jotta huone ei ehtisi jäähtyä. Jos lämmityksen unohti, pirtti muuttui yön aikana kylmäksi kuin varasto, ja aamulla lattia tuntui jalkojen alla lähes jäiseltä. Silti siinä oli oma viehätyksensä – se opetti kunnioittamaan lämpöä ja työtä, joka piti talon elossa.

Muistan yhä, miten kyläläiset puhuivat epävirallisista mittauksista, jotka näyttivät jopa viittäkymmentä astetta. Virallisia lukemia ne eivät olleet, mutta sen kyllä tunsi jokainen poski ja sormi. Lumi narskui niin kovaa, että ääni jäi mieleen vuosikymmeniksi. Pakkasen hiljaisuus oli omaa luokkaansa – sellainen, joka sai kuuntelemaan itseäänkin tarkemmin.

Aamuisin kouluun lähtiessä huivi jäätyi hengityksestä kovaksi, ja ripsiin muodostui pieniä jääkiteitä, jotka sulivat vasta sisällä. Silti me lapset juoksimme pihalla, posket punaisina ja sormet kohmeessa, kuin kylmyys olisi ollut vain yksi leikin sääntö.

Tänä talvena tuo sama tunne on palannut. Lämpömittari ei ehkä yllä lapsuuden hurjiin lukemiin, mutta ilmassa on sama tuttu terävyys. Sama hiljaisuus, joka laskeutuu maiseman ylle, kun pakkanen kiristyy. Sama lumi, joka narskuu jalkojen alla kuin vanha ystävä, joka on tullut pitkästä aikaa käymään.

Kun katselen ikkunasta ulos ja näen pakkashuurteen piirtämät kuviot lasiin, tunnen pienen piston nostalgiaa. Talvet ovat kuin ennen. Jokainen kylmä aamu muistuttaa siitä, että luonto osaa yhä yllättää. Ja ehkä juuri siksi pakkastalvissa on jotain lohdullista – ne sitovat yhteen menneen ja nykyisen, lapsuuden ja aikuisuuden, muistot ja tämän hetken.