Kuva on Tuulan valokuva arkistosta
Kun kesä päätti tulla juosten – ja ruoho juoksi mukana
Tänä vuonna kesä ei todellakaan hiipinyt paikalle. Se syöksyi. Yhdessä yössä piha muuttui vihreäksi kuin joku olisi kaatanut sinne ämpärillisen klorofylliä.
Ja sitten se alkoi. Se ikuinen taistelu, jonka häviän joka vuosi: minä vastaan ruoho.
Aina kun saan ruohonleikkurin käyntiin (kolmannella yrityksellä, koska tietenkin se on talven aikana päättänyt unohtaa, miten moottori toimii), huomaan, että pihan toisella laidalla ruoho jo vilkuttaa minulle.
“Et ehdi tänne asti”, se kuiskaa. Ja oikeassa se on.
Leikkaan yhden alueen, ja sillä välin toinen on kasvanut takaisin. Jos en tietäisi paremmin, luulisin että pihallani on salainen lannoitetehdas, joka toimii öisin.
Välillä tuntuu, että ruoho kasvaa niin nopeasti, että jos jättäisin leikkurin hetkeksi yksin, se hukkuisi vihreään aaltoon ja minun pitäisi pelastaa se haravalla kuin joku sankarielokuvan kohtaus.
Mutta toisaalta – onhan tässä jotain lohdullista. Kesä on täällä. Aurinko paistaa. Ja vaikka ruoho voittaa minut joka kerta, se tekee sen ainakin hyvällä tuoksulla.
Jospa tänä vuonna en yritäkään voittaa sitä. Jospa vain hyväksyn, että minun pihallani ruoho on se, joka määrää tahdin. Minä vain yritän pysyä perässä.



Kommentit
Lähetä kommentti