Tuulan kuva-arkisto
Päivä pihamaalla
Tänään oli sellainen päivä, jolloin kevät tuntui ensimmäistä kertaa ihan oikeasti alkaneen. Aurinko nousi matalalta, mutta sen valo oli jo kirkkaampi, ja pihamaalla oli se tuttu tuoksu: kostean maan, vanhojen lehtien ja uuden alun sekoitus.
Siivosin pihan talven jäljiltä. Haravoin risut ja lehdet kasaan, järjestelin nurkkiin kertyneet tavarat ja lopulta sytytin roskakasan palamaan. Välillä liekit nousivat korkealle ja savu kohosi ilmaan kuin muistuttaen, että vanha saa väistyä uuden tieltä.
Siinä tulen äärellä seistessäni ajatukset karkasivat jo kesään. Kaivoin esiin pussillisen kukkien siemeniä, jotka olin laittanut takkini taskuun ja aloin miettiä, mihin mikäkin lajike tänä vuonna päätyisi. Pitäisikö kehäkukat laittaa samaan paikkaan kuin viime vuonna vai kokeilla jotain uutta. Entä ne auringonkukat — ehkä tänä kesänä ne saisivat kokonaan oman rivinsä, jotta pääsisivät kunnolla loistamaan.
On jotenkin mieltä keventävää suunnitella kukkapenkkejä, vaikka maa on vielä kylmä. Se on kuitenkin lupaus siitä, että värit palaavat, ja että pienistä siemenistä kasvaa taas jotain kaunista. Ja ehkä juuri siksi tällaiset päivät tuntuvat niin hyviltä: ne ovat pieniä askelia kohti valoa ja lämpöä.
Kun lopulta sammutin tulen ja keräsin työkalut pois, pihamaa näytti jo paljon siistimmältä. Ja minä tunsin hentoa iloa tuovaa myös omassa mielessäni. Kevät tekee ihmeitä — joka vuosi uudelleen.



Kommentit
Lähetä kommentti